Viime viikonloppu korosti kyllä oivallisesti problematiikkaani liittyen alistumiseen. Koko viikonloppu tuntui siltä että kokoajan olis tehny jotakin muiden takia ja olis itse vaan työmiehenä. Kaikki alkoi lauantaina, kun sain järkyttävät raivarit siitä, että lähdin kuskiksi kaverille, ja suoritettavassa tehtävässä kesti pidempään kun oli tarve. Ensiksi minut valtasi kupliva viha, ajoin kun hullu. Renkaat kiljuivat asfalttia vasten kun ajoin pelkkä poikaystävä kyydissä, kiroillen ja raivoten sitä, miten minä aina jouduin olemaan se, joka ajaa, odottaa ja hyötyy silti vähiten. Lopulta vaan itkin, ja kun kaverit vihdoin saapuivat paikalle, oli karvaat kyyneleet jo pyyhitty poskilta, vaikka sana henkisestä olemuksestani olikin jo kirinnyt heille saakka..
Sunnuntaina kuvio jatkui. Avomieheni suostui siihen että hänen paras ystävänsä kaverinsa kanssa tulisivat meille, sillä parhaan kaverin "psyyke oli pettää": Ei sillä että minulta olisi kysytty, en myöskään reagoinut kielteisesti poikien suunnitelmaan. Pojat tulivat paikalle, ja pari tuntia ehti vierähtää ennenkuin takaraivossani alkoi taas jyskyttää. Sohvalla ei ollut minulle tilaa, ja kaikki muut olivat suht hilpeällä tuulella. Itse olin ollut ahdistuksen rajamailla koko päivän, ja toivonut vaan pääseväni makaamaan sohvalle katsomaan aivottomana telkkaria kunnes olisi nukkumaanmenoaika. Nyt minulle oli valita viidestä toiminnosta: istua lisää tietokoneella (jossa oli kylmä ja tylsää), istuutua lattialle (jossa oli kylmempi kun tietokoneella), mennä hengailemaan keittiöön, mennä hengailemaan kylpyhuoneeseen tai nukkumaan. Sillä jos mä kaihdan vieraita ihmisiä muutenkin, niin kaikista vähiten haluan sellasia mun omaan kotiin (ns. turvapaikkaan) rankan viikonlopun jälkeen ku muutenkin jo ihan helvetin herkässä olotilassa. 
Mä menin nukkumaan, kello 18:30. Ja mua vitutti niin paljon et mun sydän jyskytti, oksensin ja nukahdin. Ja en heränny kun vasta sitten kun pilvet oli poltettu, ja unirytmi viittä vaille pilattu.