Todellinen ihme ei ole se että kirjoitin joskus toisenkin merkinnän, ihme on että kirjoitan nyt. Monta, monta kuukautta myöhemmin. Joku voisi istua miettimässä että noniin, nyt on kulunut hetki ja elämä taas alkanut maistumaan. Ihmisille on ominaista että on huonoja ja hyviä aikoja, mutta mulla ne jakaantuu kyllä ainoastaan huonosta tosihuonoon. Voi olla kiitollinen, kun menee vain vähän huonosti.

Se ei johdu kokonaan vaan mun elämästä, olis naiivia väittää niin. Ei, niin aikuiseks ja rehelliseks mun on pitäny ryhtyä että oon itselleni pystynyt myöntämään sen että suurin osa johtuu yksinomaan minusta. Tuntuu melkein luonnolliselta ottaa siitäkin syyt niskoille, mutta mä oon lähiaikoina havainnoinut ettei se ehkä olekkaan niin mustavalkoista. Kyllähän sen on tiennyt jo siitä faktasta että kyllähän sitä lopettais tällasen oireilun mikäli pystyisi. Joskus ihmiset jotka eivät itse ole kokeneet masentuneisuutta saavat sen kuulostamaan ulkopuolisin silmin aivan siltä kun masentuneet jotenkin nauttisivat tästä. Terveiltä ihmisiltä puuttuu aina jotenkin empatiakyky, ja kyky nähdä asiat toisten näkökulmista. Lukiossani oli terveystiedon opettaja joka väitti minulle kiven kovaa ettei masennus ole sairaus vaan merkki ihmisen henkisestä heikkoudesta, toiset huutelee facebookissa että kaikille lasten hyväksikäyttäjille pitäisi tehdä kuten he itse ovat tehneet, tai tappaa, tai paloitella hitaasti ja antaa kuolla itse. Point being, ymmärrystä ei heru. Minulla on kaikki hyvin, kaikki inkkarit kanootissa. Minun aivoni eivät tuota harhoja, viesti minua toimimaan tiettyjen impulssien mukaan, eikä todellisuudentajuni ole niin vääristynyt etten kykenisi tekemään moraalisia valintoja. Onneksi olkoon, sinä olet siis tervejärkinen ihminen. Sama ei kuitenkaan ole sovellettavissa juuri niihin, joita tämä samainen tuomitsee ja mielestään oikeutetusti.

Tosiasiassa suurin osa lasten hyväksikäyttäjistä ovat joutuneet hyväksikäytön uhreiksi lapsuudessaan. Silläaikaa kun kukkahattutädit paapovat "entä uhrit "-mantraansa, he eivät käsitä sitä että kyseessä on nimenomaan uhri. Ja se uhri, jota he kovasti haluaisivat paapoa, on itsekin mahdollinen hyväksikäyttäjä. Itseasiassa, hyväksikäytön jälkeen hänen todennäköisyytensä moninkertaistuivat. Hyväksikäyttö on usein oire hyväksikäytöstä, siitä vanhasta joka sattui tekijän omassa lapsuudessa. Tekijän psyykkeeseen jäi tapahtumasta elinikäiset traumat, eikä häntä todennäköisesti autettu käsittelemään tilannetta kunnolla. Psyyke vaurioituu, uudelleenluo tilannetta uudestaan ja uudestaan, huolimatta siitä onko tämä yksilön tahto. Miten normaaliväestö voi vaatia mahdotonta, psyykkeen täydellistä hallitsemista, varsinkin silloin kun se on häiriintynyt? Jos sormia napsauttamalla saisi mielenterveyden kondikseen, lupaan, että varmaan jokainen sosiopaatti, narsisti, skitsofreenikko, bipolaarinen, psykoottinen, masentunut, maaninen ja vaikka rajatila kuten minä - napsauttaisi sormiaan epäröimättä. Kukaan edellämainituista ei ole ansainnut taakkaansa, saatika pyytänyt sitä. Päinvastoin, jos toivoni riittäisi, rukoilisin päivät pitkät parantumistani.

Mielenterveysongelmat eivät oikeuta moraalittomuuteen, se on ainakin nyky-yhteiskuntamme normi. Joissain tapauksissa ihminen saattaa ymmärtää diagnoosinsa merkityksen väärin ja lopettaa itsensä tutkimisen, impulssien hillitsemisen ja ajatustensa kyseenalaistamisen. Olen kuullut ihmisten puhuttavan mielenterveyspotilaista siihen sävyyn, että "sitä vaan luullaan että voi tehdä mitä vain ja sitten syyttää sairautta", mikä pitääkin joskus, mutta onneksi aika harvoin, paikkansa. Minä ainakin kiinnitän huomiota niihin asioihin mitä teen ja sanon, mutta tilanteesta riippuen mieleni käsittelee asiaa ihan eri tavalla. Saatan kiukutella ja haastaa riitaa poikaystävälleni tuntikaudet siitä että hän on mielestäni katsonut jotain vähäpukeista tyttöä telkkarissa, ja siinä tilanteessa olla todella vihainen, surullinen, petetty ja ennenkaikkea, itseinhon valtaama. Viisi tuntia myöhemmin haluaisin vain unohtaa koko keskustelun, sillä minua hävettää. Ihan kun ne tunteet joiden kanssa joutuu kamppailemaan eivät olisi tarpeeksi, lisäksi pitää jatkuvasti pelätä että menettää läheisensä oireiden takia.  Ensin surraan sitä et ei kelpaa koska on [vääristymä], sitten surraan sitä että on mitä on.

I fucking hate this shit.