Viime viikonloppu korosti kyllä oivallisesti problematiikkaani liittyen alistumiseen. Koko viikonloppu tuntui siltä että kokoajan olis tehny jotakin muiden takia ja olis itse vaan työmiehenä. Kaikki alkoi lauantaina, kun sain järkyttävät raivarit siitä, että lähdin kuskiksi kaverille, ja suoritettavassa tehtävässä kesti pidempään kun oli tarve. Ensiksi minut valtasi kupliva viha, ajoin kun hullu. Renkaat kiljuivat asfalttia vasten kun ajoin pelkkä poikaystävä kyydissä, kiroillen ja raivoten sitä, miten minä aina jouduin olemaan se, joka ajaa, odottaa ja hyötyy silti vähiten. Lopulta vaan itkin, ja kun kaverit vihdoin saapuivat paikalle, oli karvaat kyyneleet jo pyyhitty poskilta, vaikka sana henkisestä olemuksestani olikin jo kirinnyt heille saakka..
Sunnuntaina kuvio jatkui. Avomieheni suostui siihen että hänen paras ystävänsä kaverinsa kanssa tulisivat meille, sillä parhaan kaverin "psyyke oli pettää": Ei sillä että minulta olisi kysytty, en myöskään reagoinut kielteisesti poikien suunnitelmaan. Pojat tulivat paikalle, ja pari tuntia ehti vierähtää ennenkuin takaraivossani alkoi taas jyskyttää. Sohvalla ei ollut minulle tilaa, ja kaikki muut olivat suht hilpeällä tuulella. Itse olin ollut ahdistuksen rajamailla koko päivän, ja toivonut vaan pääseväni makaamaan sohvalle katsomaan aivottomana telkkaria kunnes olisi nukkumaanmenoaika. Nyt minulle oli valita viidestä toiminnosta: istua lisää tietokoneella (jossa oli kylmä ja tylsää), istuutua lattialle (jossa oli kylmempi kun tietokoneella), mennä hengailemaan keittiöön, mennä hengailemaan kylpyhuoneeseen tai nukkumaan. Sillä jos mä kaihdan vieraita ihmisiä muutenkin, niin kaikista vähiten haluan sellasia mun omaan kotiin (ns. turvapaikkaan) rankan viikonlopun jälkeen ku muutenkin jo ihan helvetin herkässä olotilassa. 
Mä menin nukkumaan, kello 18:30. Ja mua vitutti niin paljon et mun sydän jyskytti, oksensin ja nukahdin. Ja en heränny kun vasta sitten kun pilvet oli poltettu, ja unirytmi viittä vaille pilattu.

Todellinen ihme ei ole se että kirjoitin joskus toisenkin merkinnän, ihme on että kirjoitan nyt. Monta, monta kuukautta myöhemmin. Joku voisi istua miettimässä että noniin, nyt on kulunut hetki ja elämä taas alkanut maistumaan. Ihmisille on ominaista että on huonoja ja hyviä aikoja, mutta mulla ne jakaantuu kyllä ainoastaan huonosta tosihuonoon. Voi olla kiitollinen, kun menee vain vähän huonosti.

Se ei johdu kokonaan vaan mun elämästä, olis naiivia väittää niin. Ei, niin aikuiseks ja rehelliseks mun on pitäny ryhtyä että oon itselleni pystynyt myöntämään sen että suurin osa johtuu yksinomaan minusta. Tuntuu melkein luonnolliselta ottaa siitäkin syyt niskoille, mutta mä oon lähiaikoina havainnoinut ettei se ehkä olekkaan niin mustavalkoista. Kyllähän sen on tiennyt jo siitä faktasta että kyllähän sitä lopettais tällasen oireilun mikäli pystyisi. Joskus ihmiset jotka eivät itse ole kokeneet masentuneisuutta saavat sen kuulostamaan ulkopuolisin silmin aivan siltä kun masentuneet jotenkin nauttisivat tästä. Terveiltä ihmisiltä puuttuu aina jotenkin empatiakyky, ja kyky nähdä asiat toisten näkökulmista. Lukiossani oli terveystiedon opettaja joka väitti minulle kiven kovaa ettei masennus ole sairaus vaan merkki ihmisen henkisestä heikkoudesta, toiset huutelee facebookissa että kaikille lasten hyväksikäyttäjille pitäisi tehdä kuten he itse ovat tehneet, tai tappaa, tai paloitella hitaasti ja antaa kuolla itse. Point being, ymmärrystä ei heru. Minulla on kaikki hyvin, kaikki inkkarit kanootissa. Minun aivoni eivät tuota harhoja, viesti minua toimimaan tiettyjen impulssien mukaan, eikä todellisuudentajuni ole niin vääristynyt etten kykenisi tekemään moraalisia valintoja. Onneksi olkoon, sinä olet siis tervejärkinen ihminen. Sama ei kuitenkaan ole sovellettavissa juuri niihin, joita tämä samainen tuomitsee ja mielestään oikeutetusti.

Tosiasiassa suurin osa lasten hyväksikäyttäjistä ovat joutuneet hyväksikäytön uhreiksi lapsuudessaan. Silläaikaa kun kukkahattutädit paapovat "entä uhrit "-mantraansa, he eivät käsitä sitä että kyseessä on nimenomaan uhri. Ja se uhri, jota he kovasti haluaisivat paapoa, on itsekin mahdollinen hyväksikäyttäjä. Itseasiassa, hyväksikäytön jälkeen hänen todennäköisyytensä moninkertaistuivat. Hyväksikäyttö on usein oire hyväksikäytöstä, siitä vanhasta joka sattui tekijän omassa lapsuudessa. Tekijän psyykkeeseen jäi tapahtumasta elinikäiset traumat, eikä häntä todennäköisesti autettu käsittelemään tilannetta kunnolla. Psyyke vaurioituu, uudelleenluo tilannetta uudestaan ja uudestaan, huolimatta siitä onko tämä yksilön tahto. Miten normaaliväestö voi vaatia mahdotonta, psyykkeen täydellistä hallitsemista, varsinkin silloin kun se on häiriintynyt? Jos sormia napsauttamalla saisi mielenterveyden kondikseen, lupaan, että varmaan jokainen sosiopaatti, narsisti, skitsofreenikko, bipolaarinen, psykoottinen, masentunut, maaninen ja vaikka rajatila kuten minä - napsauttaisi sormiaan epäröimättä. Kukaan edellämainituista ei ole ansainnut taakkaansa, saatika pyytänyt sitä. Päinvastoin, jos toivoni riittäisi, rukoilisin päivät pitkät parantumistani.

Mielenterveysongelmat eivät oikeuta moraalittomuuteen, se on ainakin nyky-yhteiskuntamme normi. Joissain tapauksissa ihminen saattaa ymmärtää diagnoosinsa merkityksen väärin ja lopettaa itsensä tutkimisen, impulssien hillitsemisen ja ajatustensa kyseenalaistamisen. Olen kuullut ihmisten puhuttavan mielenterveyspotilaista siihen sävyyn, että "sitä vaan luullaan että voi tehdä mitä vain ja sitten syyttää sairautta", mikä pitääkin joskus, mutta onneksi aika harvoin, paikkansa. Minä ainakin kiinnitän huomiota niihin asioihin mitä teen ja sanon, mutta tilanteesta riippuen mieleni käsittelee asiaa ihan eri tavalla. Saatan kiukutella ja haastaa riitaa poikaystävälleni tuntikaudet siitä että hän on mielestäni katsonut jotain vähäpukeista tyttöä telkkarissa, ja siinä tilanteessa olla todella vihainen, surullinen, petetty ja ennenkaikkea, itseinhon valtaama. Viisi tuntia myöhemmin haluaisin vain unohtaa koko keskustelun, sillä minua hävettää. Ihan kun ne tunteet joiden kanssa joutuu kamppailemaan eivät olisi tarpeeksi, lisäksi pitää jatkuvasti pelätä että menettää läheisensä oireiden takia.  Ensin surraan sitä et ei kelpaa koska on [vääristymä], sitten surraan sitä että on mitä on.

I fucking hate this shit.

 Takana taas sekoilulle uhrattu viikonloppu, henkinen väsymys ei peity edes meikillä. Aamulla istuessani sporassa tajusin yhtäkkiä ottaneeni ketipinorin aivan helvetin väärään aikaan päivästä ottaen huomioon että kyseinen lääkeaine vaikuttaa minuun hyvinkin nukuttavasti. Olin unelle niin paljon velkaa että se miltei katkoi minulta jo sormia ja heräsin aamuyöstä eli aivan liian aikaisin, pieni paniikki iski. En tipahtanut töihin, mutta en mä paljoa aikasekskaan saanu. Hirveä työ edes puhua puhelimeen, hengitin syvään ennen kun painoin luurin korvalleni. Toivottavasti en ole niin jäinen kun mitä pelkään olevani.

"Muistatsä ku sillon sanoit mulle siit et jotenkin se todellisuudentaju katoo joskus, nii tiedätkö mulle käy silleen kans aina välil", se istahti mua vastapäätä ja katto vakavana silmiin. Ihmettelin että hän palasi, sillä ei tällaisista asioista tykätä puhua. Jotkut eivät halua myöntää itselleen mitä ovat ja juoksevat karkuun kun joku samanlainen löytää hänet, peläten leimaa, peläten totuutta. Tämä kuitenkin vastasi, oli varmaan miettinyt asiaa hetken aikaa. 

Joskus nimittäin kuulen että ne puhuu musta paskaa. Kuulen sen vaikka he seisoisivat suoraan edessäni, ja hirveintä on yleensä se että reagoin. Se epämiellyttävä pitkä hiljaisuus kun kerään rohkeuteni ja kysyn, että mitä vittua he oikein puhuvat. Toinen asia mitä tapahtuu on että luon eräänlaisia selityksiä eri jutuille jotka jotenkin vaivaa mua. Ne tapahtumasarjat on yleensä aika monimutkaisia ja jotenkin sinä keksimisajankohtana ne tuntuu niin loogisilta, niin järkeenkäyviltä. En edes osaa kuvailla sitä, se on kun palapelinpalat napsahtaisivat kohdilleen, kaikki tuntuu niin itsestäänselvältä. 

Hassua että mulla on joskus ollut tollasta paukuissakin vaan, kauan aikaa sit. Mikäkohän tässä nyt on.

 

 Oon aika yllättyny siitä että kirjotan tätä, koska tää on varmaan miljoonas blogi jonka alotan ja yleensä näiden elinkaari on noin yksi (1) kirjoitus, jos sitäkään. Yleensä innostus latistuu jo perustuksiin, käytän ihan liian paljon aikaa jonkinlaisen identiteetin rakentamiselle, blogilleni siis. Nimimerkki, ulkoasu, jonkinlainen teema ja kirjoitustyyli. Minut kirottiin joskus ominaisuudella, joka pitää sisällään sen että motivaationi, intoni, inspiraationi, energiani ja moni muu suorittamiseen liittyvä yksityiskohta luonnehtii suhteellisen ailahtelevaisesti. Kovat nousut ja laskut, mut selvinpäin. Se on tosi turhauttavaa, koska musta on tullu auttamaton alisuoriutuja, miljoonien puolivalmiiden projektien äiti. Se suorastaan vituttaa mua suunnattomasti ja jatkuva vitutus taas on tehny musta katkeran. Näin nuorena katkeroituminen on aika ikävää, koska kukaan ei oikeen innostu mun asenteesta elämää kohtaan. Tää blogi vähänniinkuin hoitaa sitä virkaa että saisin just ne asiat purettua jonnekkin, ilman sosiaalisia uhrauksia.

Jotenkin musta tuntuu kokoajan että mun teksti on tosi tökkivää, mult puuttuu taas flow ihan kokonaan. Ja kuvitelkaa, oon polttanu huomattavan määrän pilveä ennen tämän kirjoittamista joka yleensä vaikuttaa juuri päinvastaisesti - antaa sitä vapautta pakkomielteistä olla keskittymättä aivan liian pieniin yksityiskohtiin, lopulta hajottaen pääni epävarmuuteen ja lopulta turhautumiseen. Niin kävi nytkin, en vaan löytäny niitä ihan täydellisiä sanoja, alko ärsyttämään ja kirjotin vaan jotain. Yritän olla lopettamatta tätä kesken unohtaen koko asian, koska niin voisi hyvinkin käydä. 

Jos totta puhutaan mun mieltä on pohdituttanu pari asiaa tässä viimepäivinä, ehkä se vaikuttaa mun keskittymiskykyyn. Ensimmäisenä mieleen juolahtaa ihmissuhteet, tai oikeasti aidosti vain yksi. En edes tiedä miksi olen jostain syystä luonut jonkinlaisen vahvan tunnesiteen erääseen vaikkapa Sami nimiseen henkilöön. Me ollaan kyllä vietetty aika paljon aikaa keskenämme, useimmiten tosin nukkumalla järjettömiä aikoja välillä heräten tyyliin tupakalle ja pari sanaa vaihtamaan. Yks viikonloppu mä nukuin jopa sen kainalossa, mutta siitä on jo aikaa. On se sen jälkeen ehtinytki viettää täällä kaksi yötä omasta aloitteestaan, mutta tuolloin en jostain syystä pystyny mihinkään, ja musta vähän tuntuu että se mun passiivisuus ja vastakaijun puuttuminen on syypää siihen että mieltäni nyt hieman nakertaa. Se ei nimittäin puhu mulle ollenkaan omasta aloitteestaan, ja jos mä taas alan puhumaan niin vastaukset ovat lyhyitä ja luonteettomia. Kun kättelis kylmää ja luista kättä, ja se tuntuu kylmänä jossain selkäytimen syövereissä. Olispa mulla sillon ollu sitä yhtä läpinäkyvää, pahanmakuista ja harvinaisen ärsyttäviä öyskäreitä luovaa nestettä, kun sitä olisin ihan huikallisen olisi tulos voinut olla toinen. Todennäköisesti olisi ollut. 

Joskus mä toivoisin et ammentaisin jostakin niin paljon rohkeutta, että uskaltaisin esittää lähipiirilleni pari teoriaa koskien asioita, jotka on jäänu mua vaivaamaan. Mulle on kehittynyt ihmeellinen taipumus keksiä mitä eniten järkeenkäypiä teorioita asioiden oikeasta kulusta, kun olen jotakin - esimerkiksi kaverini tarinaa, epäillyt valheelliseksi. Koska oon kokenut jonkinlaista onnistumisen ja älykkyyden tunnetta oon reagoinut tähän uuteen sherlock holmes - efektiin hieman varauksellisesti. Tämänhetkiset ajatukseni pyörivät lähinnä muutaman mahdollisen vastauksen oireisiini. Tämä tieto voi olla tärkeää ja ehkä estää minua tekemästä tyhmiä päätöksiä jatkossa. 1.) Olen ehkä mutta en varmasti sekoittanut pääni valvomisella,, juhlimisella ja ketjupolttelemalla. Suvussani on vissiin naisilla skitsofreniaa ja ei siitä sen enempää kiitos. (ehkä vainoja), 2.) Musta on tullu oikeesti niin tyhmä kaikista, joistakin tai jostakin todellisuudenpakokeinostani että musta on yksinkertasesti huomaamattani muuttunu tyhmäksi. Kaverini käyttävät minua ainoastaan hyväkseen, enkä ole tajunnut itsestäänselvää meneillä olevaa hyväksikäyttösuhdetta. Kun sitten olen polttanut pilveä , joka muutenkin stimuloi omalta osaltani kognitiivisia osa-alueita. Tällöin olen vanhalla hautautuneella järjenjuoksullani oikeasti keksinyt mitä on tekeillään. Kun sitten olen vaikutuksen hiipuessa psyduck-tilaani vaipunut takaisin olen alkanut ÄO-pisteiden ropistessa kyseenalaistamaan teoriaani. Joskus keksin jopa ihan toisenlaisen ja alan uskomaan siihen. Ei siitäkään sen enempää. Sitä vaan tarkotin että oon nykyään vaan hölmö ja välil leikkaa. 3.) Mä ajattelen ihan liikaa (jotenkin mulla on sellanen olo että mulla oli paljon enemmän teorioita äsken.. no höh.

Mun on aika varmaan sammuttaa aivot tolla inhottavanmakusella, ,eikä mulla oo siihen ees mitään apuvälineitä. Se maku. yh. pakko nukkua.

 Mulla on aina ollu järjetön tarve kirjottaa pääni sisältöä, ennen huomion ja suorittamisen takia, nykyään lähinnä lyhyen lähimuistin ja hallitsemattomien ajatusryöppyjen takia. Aivoja on tullut tuhottua ties millä tässä lähiaikoina, jatkoa on luvassa vielä tuntematon aika. En mä osaa enää luvata, saatika uskalla, kenellekkään elämäntapoihin liittyvistä muutoksista. 

Mä oon (en ennen uskonut, mutta monet lähimmäisiäni myöten ovat minulle vuosia tätä kertoneet) aika hankala persoona, ja mulla on myös taipuvaisuutta herättää vahvoja tunteita tuntemattomissa (varoitus). Yks niistä syistä miks tästälähtien julkaisen henkilökohtaisimmat kirjoitukseni kasvottomana on ehdottomasti juurikin se, ettei minuun olisi enää niin helppo samaistua ja ajallaan aiheuttaa ihan turhaa mielipahaa lukijoille. En myöskään toivo tiettyjen henkilöiden löytävän näitä tekstejä. Unohtamatta tietenkään sitä että henkilökohtaisista ongelmistani, kuten mielenterveydestä ja päihteistä puhuminen avoimesti omin kasvoin, uskokaa mua - huono idea. Sekin on tapa joka pitäisi lopettaa, mutta jotenkin jokin irrationaalinen tarve muuttaa systeemiä saa mut aina unohtamaan vaikutukset, joita teoillani mahdollisesti on. 

Mä poltan kans paljon pilveä, enemmän kuin moni. Älyämpäri on tehnyt ruokapöydän virkaa niin kauan kun oon täällä asunut, ja mitä todennäköisimmin tulee suurin osa teksteistänikin syntymään thc:n vaikutuksen alaisena. Ellen ole, tulen sen varmaan mainitsemaan, tai sitten sen huomaa tekstin negatiivisesta sävystä. En oo ees uskaltanu kokeilla lopettaa, ja mä oon sentään lopettanu tupakoinninkin kahdesti ennemmin kun polttelun, dokaamisenkin lopetin. Ja se vasta oma soppansa olikin, mutta ei siitä tällä kerralla enempää. 

Tää nyt oli tällanen ujo tutustumiskerta, mul meni aivot taas vähän lukkoon. Lupaan kyllä että te saatte vähän elämääkin nähdä, kyllä te varmaan lukiessa tajuatte homman pointin. Mä oon tosi jossain siellä kaukana, matkalla en yhtään minnekkään.