Takana taas sekoilulle uhrattu viikonloppu, henkinen väsymys ei peity edes meikillä. Aamulla istuessani sporassa tajusin yhtäkkiä ottaneeni ketipinorin aivan helvetin väärään aikaan päivästä ottaen huomioon että kyseinen lääkeaine vaikuttaa minuun hyvinkin nukuttavasti. Olin unelle niin paljon velkaa että se miltei katkoi minulta jo sormia ja heräsin aamuyöstä eli aivan liian aikaisin, pieni paniikki iski. En tipahtanut töihin, mutta en mä paljoa aikasekskaan saanu. Hirveä työ edes puhua puhelimeen, hengitin syvään ennen kun painoin luurin korvalleni. Toivottavasti en ole niin jäinen kun mitä pelkään olevani.

"Muistatsä ku sillon sanoit mulle siit et jotenkin se todellisuudentaju katoo joskus, nii tiedätkö mulle käy silleen kans aina välil", se istahti mua vastapäätä ja katto vakavana silmiin. Ihmettelin että hän palasi, sillä ei tällaisista asioista tykätä puhua. Jotkut eivät halua myöntää itselleen mitä ovat ja juoksevat karkuun kun joku samanlainen löytää hänet, peläten leimaa, peläten totuutta. Tämä kuitenkin vastasi, oli varmaan miettinyt asiaa hetken aikaa. 

Joskus nimittäin kuulen että ne puhuu musta paskaa. Kuulen sen vaikka he seisoisivat suoraan edessäni, ja hirveintä on yleensä se että reagoin. Se epämiellyttävä pitkä hiljaisuus kun kerään rohkeuteni ja kysyn, että mitä vittua he oikein puhuvat. Toinen asia mitä tapahtuu on että luon eräänlaisia selityksiä eri jutuille jotka jotenkin vaivaa mua. Ne tapahtumasarjat on yleensä aika monimutkaisia ja jotenkin sinä keksimisajankohtana ne tuntuu niin loogisilta, niin järkeenkäyviltä. En edes osaa kuvailla sitä, se on kun palapelinpalat napsahtaisivat kohdilleen, kaikki tuntuu niin itsestäänselvältä. 

Hassua että mulla on joskus ollut tollasta paukuissakin vaan, kauan aikaa sit. Mikäkohän tässä nyt on.